Perinnekäsityöt
Perinnekäsityöt
Asta Simonen
12.9.2020
Suomessa on paljon perinteitä, taitoja, tietoja ja käsityötekniikoita, jotka ovat olleet katoamisvaarassa usein erilaisissa kulttuurillisissa murrosvaiheissa. Teollistuminen ja globalisaatio ovat kaksi suurinta ilmiötä, joiden yhteydessä paljon perimätietoa on kadonnut. On yleistä, että aikalaiset eivät pidä oman kulttuurinsa ilmenemismuotoja minään, onhan se heille arkipäivää. Vasta myöhemmät sukupolvet, hyvässä lykyssä jo heti seuraava, näkee erityisiä piirteitä siinä, mikä on lähellä, mutta katoamassa uusien ilmiöiden tieltä.
Perinne ei aina ole itsessään kestävä. Joskus teollisuus ja aika yksinkertaisesti vievät voiton. Kadonneista, mutta aikanaan merkittävistä käsityöläisammateista yleisiä esimerkkejä ovat köydenpunoja, kattilantinaaja ja seppä. Suutari perinteisessä muodossaan on vaipumassa tuon listan jatkoksi. Vain joissakin vuosikymmenissä ihmiset ovat tottuneet kuluttamaan nopeaan tahtiin hyödykkeitä, joihin jouduttiin aikaisemmin käyttämään yhden tai useamman kuukauden palkka. Suutarin näkökulmasta tilanne on sama kuin sata vuotta sitten: kenkiä tarvitaan, aikaa ja materiaalia kuluu tietty määrä ja niillä on tietty hinta. Työhönsä vihkiytynyt ammattilainen ei kuitenkaan enää ole ainoa saatavilla oleva tuottaja, vaan tavara kulkee maapallon ympäri sinne, missä sitä halutaan kuluttaa. Suomessa suomalaisista raaka-aineista käsityönä valmistettu tuote ei pääse edes samalle lähtöviivalle epäekologisesti, epäeettisesti, luontoa ja ihmistä säästämättä valmistetun kahdenkymmenen euron lenkkitossuparin kanssa. Lapikasparin arvo suhteessa suomalaisten keskipalkkaan ei ole luultavasti juuri muuttunut. Näitä asioita ei ole järkevää vertailla keskenään, mutta jokaisella suutarilla se tulee eteen, kun joka päivä on asiakkaille, ystäville ja tuttaville kerrottava, miksi Suomessa suutarin tekemä pieni korjaustyö maksaa enemmän kuin kenkäpari itse.
Olennainen yllyke suutariksi ryhtymiselleni oli tekemäni huomio karjalaisen ja erityisesti pohjois-karjalaisen oman käsityöperinteen kuihtumisesta. Tilanteen vakavuutta ja kriittisyyttä kuvaa mielestäni hyvin perinteisiä käsityömenetelmiä käyttävien yrittäjien vähyys maakunnassamme. Karjalaisten tulisi tiedostaa oman kulttuurinsa erikoislaatuisuus siinä missä muutkin vähemmistökulttuurit ovat niin tehneet. Ihailen suuresti sitä, kuinka Lapissa on suurten ponnistelujen ja tietoisen vahvan identiteetin rakentamisen tuloksena onnistuttu säilyttämään ja suojelemaan kieliä ja kulttuuria, mukaan lukien rikas, omaleimainen ja elävä, sukupolvelta toiselle katkeamattomana kulkenut käsityöperinne. Olen ylpeä karjalaisuudestani; ymmärrystä ja perspektiiviä omaan kulttuuriini sain asuessani joitakin vuosia Lapissa. Mitä kauemmin olin poissa, sitä kovemmin kaipasin takaisin. Palatessani kotiin, olin jo tehnyt päätökseni ja hankkinut tarvittavaa koulutusta perinteisen suutarinliikkeen avaamiseksi Pohjois-Karjalaan.
Leipälajini on supikkaiden ja muiden karjalaisten ja suomalaisten perinteisten jalkineiden valmistus. Tavoitteeni on lisätä kaikkien perinteisten käsityötekniikoiden arvostusta ja tehdä niitä jälleen tunnetuksi. Taitojen eteenpäin opettaminen on olennainen osa niiden säilymisen kannalta, siihen erilaiset opistot tarjoavat erinomaiset puitteet. Tällä hetkellä toimin supikkaiden valmistuksen ja nahkatöiden opettajana Joensuun seudulla sekä Ilomantsissa. Toivon tulevaisuudessa pääseväni jakamaan tietojani mahdollisimman laaja-alaisesti ympäri Suomen.
Käytän työssäni kotimaisia raaka-aineita sekä perinteisiä työkaluja ja menetelmiä. Tietyt valmistuksen vaiheet teen kuitenkin koneavusteisesti. Supikasparin hinnan on oltava käypä sekä yrittäjälle että asiakkaalle, siksi tuotannon jouhevoittaminen on tärkeää. Kaupallistamisen kannalta tuotteen on oltava huolellisesti valmistettu sekä viimeistelty. Nimenomaan pitkälle viety viimeistely kertoo tuotteen olevan käsityötä. Pyhäselän Oma Osuuskunnalta saamani apurahan käytin koneinvestointiin, joka helpottaa ja nopeuttaa merkittävästi valmistusprosessia ja siten saattaa valmiin tuotteen hinnan tasolle, jolla sen myyminen ja ostaminen on järkevää.
